Joulun Hershey’s-perinne, jonka jaoin äitini kanssa – hänen kuolemansa tänä vuonna paljasti totuuden, jota en koskaan nähnyt tulevan.

Joka 20. joulukuuta äitini ja minä seurasimme yhtä ja samaa rituaalia, joka ei koskaan muuttunut: ostimme suurimman Hershey’s-suklaalevyn, jonka löysimme, haimme kaksi kahvia ja istuimme samalle kylmälle penkille vanhan tammen alle. Jaoimme suklaan, joimme kahvit ja otimme kuvan vuosi toisensa jälkeen. Kun äitini oli kuolemaisillaan lokakuussa, hän sai minut lupaamaan, että kuuntelisin sydäntäni, kun oikea hetki koittaisi, ja tekisin sen, mikä tuntuisi oikealta. Hän sai minut lupaamaan myös jotain muuta – että menisin puistoon 20. joulukuuta, vaikka hän ei olisi siellä. Kaksi viikkoa myöhemmin syöpä vei hänet, ja joulukuun tullessa maailma tuntui sietämättömän tyhjältä.

Aamulla 20. päivänä suru seurasi minua supermarkettiin, kun ostin lihasmuistini ohjaamana suklaan ja kahvit. Matka puistoon tuntui pidemmältä ja kylmemmältä kuin koskaan aiemmin, ja kun saavuin penkille, sydämeni pysähtyi. Penkillä istui jo mies, kädessään valtava Hershey’s-suklaalevy. Hän näytti väsyneeltä, hauraalta ja täysin sopimattomalta paikkaan, mutta kun hän näki minut, hänen kasvoilleen levisi helpotuksen ilme. Hän kertoi tunteneensa äitini ja että hänellä oli salaisuus, jonka äitini oli säilyttänyt minulta – salaisuus, jonka hän saisi paljastaa oikeaan aikaan.

Tämä salaisuus mullisti kaiken, mitä luulin tietäväni. Mies kertoi olevansa isäni ja että äitini oli valehdellut hänen kuolleen suojellakseen minua, sen jälkeen kun hän oli lähtenyt, kun olin vielä vauva. Hän myönsi, että oli lähtenyt heikkouden ja pelon vuoksi, eikä elämä ollut koskaan toipunut siitä. Vuosien aikana hän oli yrittänyt palata, mutta äitini ei päästänyt häntä lähelleni – ennen viime vuotta, jolloin hän viimein suostui, tietäen että aika kävi vähiin.

Syy alkoi pian valjeta. Myös hän oli kuolemassa. Hänen maksansa ei toiminut, ja hän tarvitsi luovuttajan. Hän ei tullut vain kertomaan minulle totuutta; hän pyysi minua harkitsemaan mahdollisuutta pelastaa hänen henkensä. Yhtäkkiä äitini oudot sanat sairaalassa saivat merkityksen. Tämä oli päätös, johon hän oli valmistellut minua – hetki, jolloin viha, suru ja rakkaus kohtaisivat, ja vain oma omatunto voisi ohjata minua.

Kävelin penkiltä pois, uupuneena kaiken painosta. En tiennyt, voisinko antaa anteeksi miehelle, joka oli jättänyt meidät, saati antaa hänelle osaa itsestäni. Mutta tiesin, että äitini uskoi minun olevan tarpeeksi vahva päättämään itse. Olipa vastaukseni myöntävä tai kieltävä, päätös olisi minun – ja ensimmäistä kertaa hänen kuolemansa jälkeen ymmärsin, että tämäkin oli osa hänen viimeistä opetustaan: oikein tekeminen on harvoin helppoa, mutta se vaatii aina sydämen kuuntelemista.