Amelia uskoi aina, että talon lämpö paistoi jo kadulle asti. Joka joulukuu hän muutti kolmen lapsensa kanssa pienen keltaisen bungalowinsa “joulukorttitaloksi”, täyteen käsintehtyjä seppeleitä, kimaltelevia valoja ja itse tehtyjä koristeita. Miehensä Mattin kuoleman jälkeen perinteen jatkaminen oli tapa pitää koti ja sydän elossa surusta huolimatta.
...
Eräänä aamuna hän astui ulos ja kohtasi tuhon: valot revitty irti, koristeet hajotettu, joulupukki silvottu ja puoliksi maahan hautautunut. Puiset porot olivat rikki, seppeleet heitetty roskiksiin. Romun joukosta Amelia löysi pienen hopeisen, sydämenmuotoisen avaimenperän, jonka hän tunnisti heti – se kuului hänen siskolleen Jillianille. Tuho ei ollut sattumaa.
...
...
Kun Amelia kohtasi Jillianin, hän sai tietää teon syyn. Jillian tunsi itsensä näkymättömäksi, jatkuvasti Amelian lämmön ja kaaoksen varjoon jääneeksi. Hän uskoi, että jos hän rikkoisi koristeet, ihmiset näkisivät hänen oman tuskansa ja tuntisivat sen rakkauden, jota hän kaipasi. Keskustelu oli kivulias, rehellinen ja hellä, kun sisarukset tunnustivat vanhat haavat ja lapsuuden vertailut, jotka eivät koskaan täysin parantuneet.
Sen sijaan, että Amelia olisi antanut vihan kasvaa, hän valitsi myötätunnon. Sinä iltana hän koristeli, lastensa avulla, hiljaa Jillianin kuistin valoilla, seppeleillä ja itse tehdyillä koristeilla. Ele ei ollut täydellisyyttä varten – kyse oli lämmöstä, rakkaudesta ja läsnäolosta. Myöhemmin, kun Jillian näki koristeet jouluaamuna, helpotus ja kiitollisuus korvasivat häpeän ja katkeruuden.
Joskus, Amelia tajusi, todellinen joulun ihme ei ole koristeissa tai lahjoissa – vaan siinä, että näkee toisen hänen taakkansa kanssa ja valitsee silti rakkauden. Sinä aamuna, lasten leikkiessä, vanhempien vieraillessa ja Jillianin sydämen ollessa pehmeä, sesongin hohto ei ollut vain talossa – se loisti heissä kaikissa.
...