Anna syntyi pimeyteen.
Maailma, täynnä värejä, kasvoja ja horisontteja, pysyi hänelle aina suljettujen ovien takana.
Sokeus oli hänen tuomionsa ensimmäisestä henkäyksestä lähtien – ja häpeä isälle, ylpeälle maanomistajalle, joka oli tottunut pitämään heikkoutta henkilökohtaisena tappiona.
...
Hän ei koskaan katsonut tytärtään lempeästi. Anna oli hänelle muistutus epätäydellisyydestä, tahra sukuylpeydessä.
Ja kun Anna täytti kahdeksantoista, hän ilmoitti kylmästi, kysymättä tytön mielipidettä:
...
— Menet naimisiin Lucaksen kanssa, talonpojan alemmasta kylästä.
...
Ei rakkautta, ei valinnanvapautta – vain tuomio, lausuttu hiljaisten palvelijoiden läsnä ollessa.
Uutinen järkytti kaikkia. Miksi rikas maanomistaja antaisi tyttärensä – vaikka sokea – köyhälle miehelle ilman nimeä ja maata?
Toiset kuiskailivat, että isä halusi vain päästä eroon “taakasta”, toiset näkivät siinä hienovaraisen rangaistuksen hänen sokeudestaan.
Anna kumarsi hiljaa päänsä. Alistuminen oli ainoa, mitä hänelle oli opetettu.
Lucaksen koti oli pieni, tuulen nariseva, mutta hämmästyttävän lämmin.
Se tuoksui leivältä, tuoreelta heinältä ja hyväntahtoisuudelta.
Lucas puhui vähän, mutta jokainen hänen eleensä huokui kärsivällisyyttä. Hän ei kohdellut Annaa onnettomana – hän puhui hänen kanssaan, kuvaili auringonlaskun värejä, pilvien linjoja, sateen liikettä ikkunalasia pitkin.
— Katso, — hän sanoi — aurinko näyttää tänään sulavan jokeen. Vesi on kuin kultaa.
Vaikka Anna ei nähnyt valoa, hän oppi tuntemaan sen hänen sanoissaan.
Iltaisin Lucas luki hänelle kirjoja – hiljaisella äänellä, josta kuului elämä.
Joskus Anna huomasi hymyilevänsä, vaikka ei nähnyt toisen hymyä.
Kiitollisuus muuttui huomaamatta rakkaudeksi – lämpimäksi, yksinkertaiseksi kuin kevään hengitys.
Vuosi kului.
Eräänä päivänä kylään saapui pääkaupungista lääkäri, josta kerrottiin kuin ihmeentekijästä. Hän teki leikkauksia, jotka palauttivat näön niille, jotka olivat eläneet koko elämänsä pimeydessä.
Lucas kuunteli kertomuksia pidätellen henkeään.
Sanomatta sanaakaan vaimolleen hän myi kaiken omistamansa: hevosen, työkalut, jopa osan maasta, maksaaakseen leikkauksen.
Hän teki töitä öisin, kunnes kädet halkeilivat kylmästä, ja vasta sitten uskalsi kertoa unelmastaan – antaa Annalle valo.
Anna itki ja pyysi häntä olemaan tekemättä sitä. Mutta Lucas puristi vain hänen kättään:
— Valo kuuluu sinulle, Anna. Minä vain autan sitä löytämään tiensä.
Leikkaus tapahtui hiljaisuudessa, jossa jokainen liike tuntui ikuisuudelta.
Toipumisviikot olivat tuskallisia. Anna eli toivon ja pelon välissä – ei niin paljon valolta peläten, vaan peläten sen menettämistä.
Eräänä aamuna, kun ensimmäinen auringonsäde tunkeutui ikkunasta, Lucas, istuen hänen vuoteensa vieressä, tunsi hänen vavahtavan.
Anna avasi silmänsä. Maailma syöksyi hänen tietoisuuteensa ensimmäistä kertaa – sokaisevana, valtavana, elävänä.
Ja tämän valon keskellä hän näki Lucaksen kasvot – yksinkertaiset, väsyneet, mutta säteilevät hyväntahtoisuutta, jota hän ei ollut ennen tuntenut.
— Niin sinä siis olet, — hän kuiskasi, ja kyyneleet virtasivat poskille — minun valoni.
Kun kylä kuuli asiasta, ihmiset eivät voineet uskoa: köyhä talonpoika palautti rikkaan miehen tyttären näön.
Ja isä, kuultuaan ihmeestä, seisoi pitkään ikkunan ääressä, nyrkit puristettuina.
Hän ymmärsi, että halutessaan päästä häpeästä hän oli itse menettänyt kunnian.
Hän ei antanut tytärtään köyhälle – vaan harvinaisen ja aidon jalosukuisen ihmisen käsiin.
Siitä päivästä lähtien Anna ei enää pelännyt maailmaa.
Hän kulki pelloilla ja poluilla, joita ennen kosketti vain käsillään – nyt nähden jokaisen lehden, jokaisen säteen, jokaisen Lucaksen katseen.
Hän oppi tuntemaan valon, rakkauden ja totuuden – ei silmillään, vaan sydämellään.
Ja katsoessaan häntä, hän tiesi: sokeus päättyi ei sinä päivänä, kun hän näki,
vaan silloin, kun hän oppi näkemään sielulla ensimmäistä kertaa.
...