Vivien Leigh on yhä yksi elokuvahistorian magneettisimmista ja arvoituksellisimmista ikoneista — nainen, jonka pelkkä läsnäolo tuntui muuttavan ilman hänen ympärillään. Vuonna 1913 Intian Darjeelingissä syntynyt Leigh kantoi mukanaan harvinaista kauneuden, älykkyyden ja tunnevoiman yhdistelmää, joka erotti hänet jopa Hollywoodin säihkyvimpänä aikakautena. Hänen katseensa, jossa palo ja hauraus sulautuivat toisiinsa, ja hänen äänensä, joka saattoi leikata tai lohduttaa yhtä voimallisesti, nostivat hänet siirtomaa-Intian vuorilta yhdeksi kultakauden unohtumattomimmista hahmoista.

Hänen nousunsa legendaksi alkoi roolista, josta miljoonat haaveilivat mutta jonka vain yksi saattoi todella tehdä eläväksi: Scarlett O’Hara. Tuulen viemää (1939) -elokuvaa varten järjestettiin kansainvälinen etsintä näyttelijästä, joka kykenisi tulkitsemaan tämän myrskyisän sankarittaren — tuhannet koettelivat onneaan, mutta kukaan ei sytyttänyt valkokangasta Vivien Leighin tavoin. Hänen Scarlettinsa oli kiivas, turhamainen, haavoittuva ja vastustamattoman elävä. Leigh ei vain näytellyt roolia; hän nieli sen, ja rooli palkitsi hänet ensimmäisellä Oscarillaan sekä pysyvällä paikalla elokuvahistorian kirkkaimmissa tähdistöissä.

Kymmenen vuotta myöhemmin hän loi uuden jättiläismäisen roolin Blanche DuBois’na elokuvassa Streetcar Named Desire (1951). Hauras, harhainen, sydäntäsärkevän inhimillinen — hänen Blanchensa paljasti psykologisen syvyyden, johon harva näyttelijä oli uskaltanut tarttua. Tämä roolityö toi hänelle toisen Oscarin ja jää yhdeksi elokuvahistorian kummittelevimmista suorituksista, kuvanveistokselliseksi muotokuvaksi naisesta, joka murtuu niin aidosti, että katsoja tuntee jokaisen särön.

Mutta Hollywood oli vain yksi osa hänen taiteellista sieluaan. Leighin rakkaus teatteriin — ja hänen luova liittonsa Laurence Olivierin kanssa — muodostui hänen elämänsä keskipisteeksi. Yhdessä he valloittivat näyttämöjä ympäri maailmaa, esittäen Shakespearea harvinaisella intensiteetillä, joka jätti yleisöt sanattomiksi. Kleopatran, Lady Macbethin ja Violanan rooleissa Leigh antoi esityksiä, jotka hehkuivat poikkeuksellisella voimalla, pusertaen itsestään kaiken niin tunnetasolla kuin fyysisestikin taiteellisen totuuden nimissä.

Lumoavan ulkokuoren takana Vivien Leigh kävi kuitenkin yksityistä taistelua, jota harvat todella ymmärsivät. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön aiheuttamat myrskyt varjostivat hänen elämäänsä, repien railoja avioliittoon ja lisäten painetta urassa, jota seurasi jatkuva huomion kohde. Silti pimeimpinäkin hetkinään hän pysyi uskollisena taiteelleen — palasi näyttämölle yhä uudelleen, sitkeydellä, joka vain voimistaa hänen neroutensa koskettavuutta.

Vivien Leighin perintö elää jokaisessa ruudussa, jota hän kosketti: ajaton, elegantti, emotionaalisesti järisyttävä. Hän ei ollut vain tähti — hän oli taiteilija, jonka valo paloi kiivaana, valaisten niin huiput kuin murtumakohdat elämässä, jota hän eli kiihkeästi ja täysillä. Vaikka hän poistui maailmasta liian aikaisin, hänen liekkinsä jatkaa loistamistaan valkokankailla ja näyttämöillä — ajattomana, muuttumattomana, ikuisesti unohtumattomana.