Meri oli tyyni.
Partiovene “Albatros” liukui aaltojen lomassa, kun merimies osoitti jotain horisontissa: kirkkaanvihreä, kiiltävä pallo, joka kulki virran mukana.
Aluksi he luulivat sen olevan poiju. Mutta lähestyessään he ymmärsivät: se ei ollut poiju.
...
…
...
Liian sileä. Liian täydellinen.
Aurinko heijastui sen pinnasta kuin kiillotetusta peilistä.
Miehet katsoivat toisiaan huolestuneina.
Kapteeni kurtisti kulmiaan ja käski hiljaa:
...
— Lähestykää.
Vene käänsi kurssiaan.
Kun koukku kolahti esinettä vasten, ääni oli syvä ja metallinen, kuin kaiku ajattomuudesta.
Se ei ollut muovia. Ei puuta.
…— Jos se on metallia, — mutisi yksi, — silloin se ei kellu itsekseen…
He kiinnittivät köyden, mutta se kiristyi turhaan.
Pallo näytti olevan kiinni jossain syvyyksissä.
Kapteeni yritti ottaa yhteyttä maahan, mutta kuului vain staattinen surina.
Meri oli muuttunut hiljaiseksi, liian hiljaiseksi.
He päättivät lähettää sukeltajia.
Ensimmäinen laskeutui, ja hänen taskulamppunsa halkaisi pimeyden.
Yhtäkkiä valtava varjo hahmottui hänen edessään.
Se ei ollut kallio. Se oli metallia.
— Täällä on jotain… — hänen äänensä vapisi.
— Se on valtava.
Kun valo kulki pinnan yli, paljastuivat niitit, luukut, ruostunut runko.
Se oli uponnut laiva.
Sukeltajat menivät puoliksi avoimesta ovesta sisään.
Sisällä he löysivät riveittäin tarkasti aseteltuja laatikoita.
He toivat uutisen pinnalle:
— Ne eivät ole aseita… ne ovat tarvikkeita. Lääkkeitä.
“Albatros” oli löytänyt humanitaarisen apulaivan, joka oli kadonnut seitsemänkymmentä vuotta sitten.
Ja pallo, joka leijui sen yllä, ei ollut roskaa:
se oli merkki, viesti niiltä, jotka halusivat jonain päivänä jonkun löytävän sen.
Kannella ei puhuttu sanaakaan.
Vain meren ääni…
ja tarinan paino, jonka valtameri oli halunnut säilyttää.
Miksi luulet, että joku halusi piilottaa laivan sen sijaan, että olisi pelastanut sen?
Kerro kommenteissa — sillä joskus meri ei vain kätke salaisuuksia… se myös suojelee niitä.
...