Kun siskoni Maya meni synnyttämään, olin kaukana moottoripyöräfestareilla. Hän kuitenkin käski olla perumatta matkaa, vakuuttaen, että aikaa oli vielä. Mutta sitä ei ollut. Maya synnytti kolme kaunista lasta — Ritan, Bellan ja Kirillin — mutta valitettavasti hän ei selvinnyt. Saavuin sairaalaan vielä bensan ja nahkan hajuisena, katsoen kolmeen pieneen elämään vastasyntyneiden teho-osastolla täysin valmistautumattomana. Silti siinä hetkessä tiesin yhden asian: en lähde minnekään. Vaihdoin vanhan elämäni pyörälenkkeineen ja vapaineen ruokintoihin, kiukutteluihin ja unettomiin öihin.

Muutos oli valtava. Myin kaksi rakasta moottoripyörääni ja rakensin itse kerrossängyt. Kaverini pajalta auttoivat minua yhdistämään työn ja päiväkodista noudon. Opin letittämään hiuksia, pakkaamaan eväitä ja rauhoittelemaan painajaisia. Tein virheitä, toki, mutta olin läsnä — joka ikinen päivä viiden vuoden ajan. Sitten, yllättäen, heidän biologinen isänsä Vin ilmestyi takaisin. Hän ei ollut ollut mukana raskauden aikana eikä sen jälkeen. Maya oli sanonut, että Vin väitti, ettei kolmoset sovi hänen elämäntapaansa. Nyt hän halusi lapset.

Vin ei tullut yksin — mukana oli sosiaalityöntekijä Marina. Hän katseli kotiamme, pientä mutta rakastettua, ja teki nopean johtopäätöksen: en ollut sopiva kasvattamaan lapsia pitkällä tähtäimellä. Huomasin hänen katseensa viipyvän kaulani tatuoinnissa ja työhaalareideni öljyssä. Hän ei välittänyt lasten piirustuksista jääkaapissa tai ovella olevista saappaista. Kun Bella kysyi: ”Onko tämä setä meidän uusi isämme?”, vastasin jämäkästi: ”Kukaan ei vie teitä pois. Vain tuomioistuimen kautta.”

Yötä ennen huoltajuuskuulustelua en saanut unta. Tuijotin Ritan piirustusta meistä mökkimme edessä ja annoin itseni toivoa — ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Oikeudessa Marina korosti jokaista epäkohtaa — ei kumppania, ei varallisuutta, ei ”perinteistä perhemallia”. Mutta minä puhuin rehellisesti. Kerroin tuomarille iltasaduista, flunssakausista ja uinninopetuksesta, jotka olin luvannut hampurilaisten vastineeksi. Kun minulta kysyttiin, uskoinko pystyväni kasvattamaan kolme lasta yksin, en teeskennellyt täydellisyyttä. Kerroin vain totuuden: teen sen joka päivä, en siksi että minun täytyy, vaan siksi että rakastan heitä.

Käännekohta tuli, kun Bella nousi seisomaan. Hän kertoi tuomarille, miten myin pyöräni lämmittimen korjaamista varten, miten halasin heitä joka aamu ja nukuin lattialla heidän painajaisiensa aikana. Hänen yksinkertaiset ja aidot sanansa täyttivät salin hiljaisuudella. Kun tuomari myönsi minulle huoltajuuden, päästin viimein uloshengityksen. Sinä yönä juhlimme juustovoileivillä ja tomaattikeitolla. Bella tanssi pöydällä ja Rita kuiskasi: ”Tiesin, että voitat.” Tässä kaaoksessa ymmärsin jotain syvää: perhe ei ole kiinni verisiteistä. Se on kiinni siitä, että on läsnä — uudestaan ja uudestaan — vaikka se olisi vaikeaa.