Sade oli juuri lakannut. Ilma tuoksui märkälle betonille ja metallille, ja lätäköissä heijastui ikkunoiden heikko valo. Nora käveli hitaasti, takin kaulus pystyssä, laukku tiukasti kylkeä vasten. Päivä oli ollut pitkä — työ, apteekki, raitiovaunu — sama tuttu reitti kuin aina, kuin vanha kappale, jota ei enää halunnut kuunnella.
...
Hän ei kuullut askeleita. Vain lyhyt “hei!” ja nykäisy. Hihna liukui kädestä, laukku lensi ilmaan, ja keho reagoi kipuun. Nuori poika huppari päällä juoksi jo eteenpäin, liukuen asfaltilla kuin jäällä.
...
Ensimmäinen tunne ei ollut pelko. Se oli raivo.
Ei poikaa kohtaan — itseään kohtaan. Kaikkien niiden päivien takia, jolloin hän oli vaiennut, luovuttanut, sallinut asioiden riistämisen.
Jotain hänen sisällään murtui, ja hän lähti juoksemaan.
...
Korkokengät lipsuivat, hengitys katkoi, sydän jyskytti ohimoissa. Katu oli kapea, viemäri pauhasi pimeydessä. Poika kääntyi, mutta liian myöhään — hän saavutti hänet. Hän tarttui hihnaan molemmin käsin, voimalla, jota ei tiennyt omistavansa.
Poika veti. Hän löi. Lyhyt, kömpelö, mutta osuva. Molemmat kaatuivat.
Poika kirosi, kohotti kätensä, mutta hän ei hellittänyt. Kädet tärisivät, mutta hihna pysyi tiukasti.
—Päästä se nyt irti, hullu! —hän huusi.
—En —hän vastasi käheällä äänellä—. Se on minun.
Poika työnsi, mutta hän tarttui uudelleen, nykäisi kohti itseään. Kangas repesi, hihna katkesi.
Varas peräytyi, hämmentyneenä.
Nora nousi ylös, likaisena, läpimäränä, mutta laukku tiukasti käsissään.
Auto ajoi ohitse, valot valaisivat heitä hetkeksi: hän seisoi suorassa, hengittäen raskaasti; hän kumarassa, katse maassa.
Hän katsoi häntä sellaisella tavalla, kuin katsoisi jotakuta, jota ei olisi koskaan saanut aliarvioida.
Hän sylkäisi maahan, mumisi kiroilun ja lähti juoksemaan.
Nora seisoi hetken paikoillaan.
Sade alkoi jälleen tihkua, hienona ja tasaisena. Hän avasi laukun — kaikki oli yhä paikoillaan: lompakko, avaimet, lääkkeet, puhelin.
Ja pieni lasten takki — haalistunut, yhden hihan paikkaama. Märkä, mutta ehjä.
Hän nosti sen esiin, piti sormillaan, haistoi sen tuoksun — lähes kadonnut, mutta tunnistettava: saippuaa ja mansikkashampoota.
Vuorissa, käsin kirjailtu, nimi: Sophie.
Hän katsoi sitä, ja aika näytti pysähtyvän.
Silmät täyttyivät, ei kyynelistä, vaan jostain tiheästä, painavasta, joka ei valu.
—Lupasin, etten anna kenenkään ottaa sinulta mitään enää —hän kuiskasi.
Naapurikadulta kantautui teinien naurua, jarrujen vinkuna, koiran haukunta.
Maailma jatkoi kulkuaan. Mutta hänelle mikään siitä ei enää merkinnyt mitään.
Hän käveli kotiinsa hitaasti, painaen laukkua rintaansa vasten, kuin sydän olisi palannut paikoilleen.
Seuraavana aamuna, peilin edessä, hän näki mustelman poskellaan.
Hän siveli sitä sormellaan ja hymyili.
—No, Sophie —hän kuiskasi—, äiti osaa vielä taistella.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, hän ei kääntänyt katsettaan pois peilikuvastaan.
...