Savun täyttämässä, hämärässä bostonilaisessa kellarissa Kirstie Alley teki kerran jotain, mikä tiivisti täydellisesti hänen “alpha-tytön” asenteensa: hän avasi suunsa paljastaen kielen päällä lepäävän sytytetyn tupakan ja kissaeläimellisen liikkeen avulla käänsi sen hampaidensa väliin nauttien tyytyväisen henkäyksen. Se oli hetki puhdasta, kineettistä kapinaa.
...
Mutta jos katselit häntä Sally Goodsonina elokuvassa David’s Mother, näit aivan toisen puolen – hiljaisen, paljaasti haavoittuvan äidin kasvon, joka oli hylännyt ylpeytensä suojellakseen poikaa, jota maailma ei ymmärtänyt.
...
...
Kirstien ura oli mestariluokka näissä sisäisissä ristiriidoissa. Tapasimme hänet ensimmäisen kerran stoistisena, puoliksi vulkaanisena luutnantti Saavikina elokuvassa Star Trek II: The Wrath of Khan, roolissa, jossa tunne oli lähes kirurgisesti poissa. Sitten tuli käänne, joka muutti television: hän jätti vulkaaniset korvansa ja syntyi Rebecca Howena sarjassa Cheers.
Olkaamme rehellisiä: me kaikki halusimme istua tuossa bostonilaisessa baarissa hänen kanssaan, katsella, kuinka hän navigoi elämää kauniisti neuroottisena, ripsiväri vuotaneena kaaoksena. Hän teki sen “ok”:ksi, että televisiosta löytyi naisia, jotka olivat epävarmoja, epätoivoisia ja epätäydellisen inhimillisiä.
Hän oli ailahteleva ja anteeksipyytelemättömän rohkea, “tee ja sano mitä mieleen juolahtaa” -persoonallisuus harjattujen hymyjen kaupungissa. Me juhlimme häntä, emme siksi, että hän olisi ollut täydellinen, vaan koska hänen virheensä – julkiset kamppailunsa painon kanssa, suorat mielipiteensä – näkyivät kaikille. Hän oli baarin “suurin, surullisin häviäjä”, ja me rakastimme häntä siitä, koska näimme itsemme hänen epävarmoissa hetkissä.
Vuonna 2026, kun selataan hyper-suodatettua maailmaa, jossa täydellisyys on kuratoitua, Kirstien perintö tuntuu välttämättömältä shokilta. Hän muistutti, että todellinen vetovoima syntyy kiillon alta paljastuvasta karheudesta. Hän ei vain näytellyt roolia; hän eli äänekkäästi, kutsuen meidät nauramaan kaiken absurdeille puolille. Hänen elämänsä viesti on selkeä: aitoin versio itsestämme on se, mitä meidän kannattaa olla – suodatuksetta, vaikka emme aina keksisi, miten ovenkahvoja oikein käännetään.
...