Lämmin kevätilta kietoi kaupungin pehmeään kultaan.
Kris seisoi uuden maalaistalonsa parvekkeella ja katseli hymyillen, kuinka Adam touhusi grillin äärellä. Pihalla neljävuotias Lucy yritti auttaa isäänsä — kantoi lautasia ja ojensi pihtejä vakava ilme kasvoillaan, ja kuusivuotias Mark potki palloa täydellisen leikattua nurmikkoa pitkin.
...
— Kris, tule alas! — Adam huusi. — Muutaman minuutin kuluttua kaikki on valmista!
...
Hän nauroi, oikaisi mekkoaan ja suuntasi portaita alas.
Elämä näytti täydelliseltä: koti, lapset, rakkaus. Adam oli juuri perustanut oman rakennusmateriaalitehtaan, ja bisnes kasvoi. Kris auttoi häntä paperitöissä, oli lopettanut oikeustieteiden opinnot, mutta unelmoi yhä niiden valmistumisesta jonain päivänä.
...
— Ilman sinua en olisi pärjännyt, — Adam sanoi ja suuteli häntä poskelle.
— Tiedän, — hän hymyili. — Me olemme tiimi.
Vuosia kului. Pienestä yrityksestä kasvoi suuri yhtiö, mutta menestyksen mukana tuli kylmä etäisyys.
Adam viipyi yhä pidempään töissä, soitti harvemmin, oli kotona yhä vähemmän.
— Isä, tuutko mun synttäreille? — Mark kysyi.
— Tottakai, poikani, — hän vastasi, katsomatta ylös puhelimestaan.
Kris huokaisi. Hän ei enää uskonut hänen “tottakai”-vastauksiinsa.
Yrityksessä tapahtunut vakava keskusteluyritys päättyi tuttuun “myöhemmin”:
— Teen kaiken meidän hyväksemme, Kris, — hän heitti, napittaen takkinsa.
— Minkä perheen hyväksi? — hän kuiskasi. — Sen, jota et enää edes huomaa?
Pian yritykseen ilmestyi nuori assistentti — Victoria.
Myöhemmin uusi hajuvesi, uusi kello, uusi sävy äänessä.
Sitten eräänä iltana Adam astui kotiin jääkylmä ilme kasvoillaan:
— Olen jättänyt avioerohakemuksen.
— Miksi?..
— Koska tapasin naisen, joka todella ymmärtää minut.
— Victorian? — hän huokasi.
Hän nyökkäsi.
— Teidän täytyy muuttaa pois tämän viikon loppuun mennessä. Talo, laskut, bisnes — kaikki nimissäni.
Krisin maailma romahti. Hän keräsi lapset, muutti pieneen asuntoon ja ryhtyi tarjoilijaksi. Öisin hän opiskeli — pääsi iltaopintoihin oikeustieteeseen.
Kymmenen vuotta kului.
Krisista tuli arvostettu juristi. Lapset kasvoivat: Mark haaveili oman IT-yrityksen perustamisesta, Lucy loisti koulussa.
Sitten eräänä päivänä vanha ystävä toi uutisia:
Adam oli konkurssin partaalla. Victoria oli kuluttanut kaiken — ylellisyystavarat, autot, tilit.
Hieman myöhemmin Kris sai tietää, että entinen aviomies oli piilotellut tulojaan vähentääkseen elatusmaksuja.
Hän keräsi todisteet ja vei asian oikeuteen.
Kuulemiset kestivät kuukausia, mutta lopulta tuomioistuin totesi: Krisilla oli oikeus osaan omaisuudesta — sekä yhtiön perustajana että lastensa äitinä.
— Oletko tyytyväinen nyt? — Adam käheästi kysyi oikeussalista poistuttaessa. — Olen pankissa konkurssissa.
Hän katsoi suoraan hänen silmiinsä:
— Mietitkö meitä sinä päivänä, kun heitit meidät kadulle? Tämä ei ole kosto, Adam. Tämä on oikeudenmukaisuutta.
Elämä kukoisti jälleen.
Kris osti tilavan talon, Lucy pääsi arvostettuun yliopistoon, Mark perusti oman yrityksen.
Ja eräänä iltana ovelle ilmestyi Adam — vanhentunut, uupunut.
— Kris, ymmärsin virheeni. Haluan kaiken takaisin.
— Mitään ei voi palauttaa, — hän vastasi hiljaa. — Lapset kasvoivat ilman sinua. Se oli sinun valintasi.
Hän sulki oven hänen jälkeensä — ilman vihaa, ilman kyyneliä. Vain kevyt, uupunut hymy.
Myöhään yöllä, poistuessaan toimistosta, Kris katsoi taivaalle.
Kymmenen vuotta sitten hän oli menettänyt kaiken.
Mutta tänään hänellä oli paljon enemmän kuin rahaa ja talo.
Hänellä oli vapaus.
...