Olen monta kertaa kuvitellut hääpäiväni. Valkoisen mekon, vieraiden hymyilevät kasvot, musiikin, kukkien tuoksun — kaiken sen, mikä tuntui uuden elämän alulta. Mutta en olisi koskaan uskonut, että tuo päivä alkaisi kyynelillä.

Vielä vuosi sitten taistelin hengestäni. Sairaus poltti minut sisältä, jättäen arpia ja tyhjyyden siihen paikkaan, missä ennen olivat voima ja hiukset. Kemoterapia riisui minulta kaiken — paitsi toivon. Ja kun lääkäri eräänä päivänä lausui hiljaa: “Olette parantunut”, — hymyilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Ja sitten hän kosi minua. Rakkauteni. Oman ihmiseni. Hän sanoi, että olen kaunein nainen, millainen sitten olenkin — ja minä uskoin.

Valmistauduin häihin kuin ihmeeseen. Mekko — kuin kevyt pilvi. Meikki — lähes näkymätön. Peruukki — täydellinen, valittu niin, ettei kukaan arvaa mitään. Halusin vain tuntea oloni naiseksi, enkä taudista muistuttavaksi varjoksi.

Kun astuin saliin, vieraat puhkesivat aplodeihin. Sulhanen katsoi minua kuin maailmassa ei olisi ketään muuta. Ja sillä hetkellä tunsin: kaikki on takanapäin. Olen elossa. Olen onnellinen.

Kunnes hän ilmestyi.

Anoppini. Nainen, jonka katse oli kylmä ja hymy pidätelty. Hän ei ollut koskaan peitellyt vastustustaan avioliittoamme kohtaan. Hän sanoi pojalleen: “Miksi sinä tarvitset sairaan? Olet nuori, vahva — sinä tarvitset terveen perheen.”

Hän astui eteeni sanomatta sanaakaan. Ja ennen kuin kukaan ehti reagoida, hän repäisi peruukin päästäni

Maailma pysähtyi.

Tunsin kylmän ilman polttavan paljasta päätäni. Muutama keinotekoisen hiuksen suortuva putosi lattialle. Vieraat jähmettyivät. Joku haukkoi henkeään. Ja anoppi, ääni juhlallisen kovana, sanoi:

— Katsokaa! Kalju! Ettekä uskoneet, että hän on sairas!

Seisoin paikallani kuin sumussa. Sydän hakkasi niin kovaa, että pelkäsin sen rikkoutuvan. Näin, kuinka jotkut vieraat käänsivät katseensa pois, toiset punastuivat, toiset kuiskivat vieruskaverille.

Halusin kadota. Liuketa ilmaan.

Mutta sekunnin kuluttua sulhaseni astui eteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ääni oli vahvempi kuin koskaan:

— Äiti, sinä menetetit juuri poikasi.

Anoppi tuijotti häntä uskomatta:
— Mitä sinä puhut? Minähän kasvattin sinut! Minä halusin vain parasta!

— Parasta kenelle? — hän keskeytti. — Sinulle? Ihmisille, joita et edes tunne? Sinä loukkasit naista, jota rakastan. Naisia, joka on kulkenut läpi helvetin ja on silti meistä vahvin.

Hän tuli luokseni, kietoi kädet ympärilleni.
— Hän on minun valintani, minun perheeni, minun tulevaisuuteni. Ja sinä, äiti… jos et pysty hyväksymään häntä, — sitten elät ilman meitä.

Salissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Musiikki oli lakannut. Anoppi laski katseensa, hänen huulensa vavahtivat. Sitten hän kääntyi ja lähti.

Sulhaseni riisui takkinsa ja asetti sen hartioilleni.
— Nyt kaikki on ohi. Kukaan ei enää satuta sinua.

Minä itkin. Mutta tällä kertaa — kiitollisuudesta, en häpeästä.

Vieraat nousivat seisomaan. Joku alkoi taputtaa, joku pyyhki kyyneleitä. Ja silloin ymmärsin: tämä todella on uuden elämän alku. Ei sellaisen, jossa kaikki on täydellistä — vaan sellaisen, jossa rinnallani on ihminen, joka valitsi minut ei säälistä, vaan rakkaudesta.