Suurimman osan elämästään Jimmy piti äitinsä takkuista, antrasiitinharmaata villakangastakkia syynä syvään häpeään. Neljätoistavuotiaalle pojalle, joka yritti kuulua joukkoon, ohuiden kyynärpäiden ja epäonnistuneiden nappien merkitys oli köyhyyden symboleja – köyhyyden, josta hän epätoivoisesti halusi paeta. Vaikka Jimmy myöhemmin menestyikin arkkitehtina, hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi äiti pysyi itsepintaisesti kieltäytymässä vaihtamasta “riekaleita” kalliiseen kashmirtrenssiin, jonka hän oli hänelle ostanut. Vasta äidin odottamattoman kuoleman jälkeen kuusikymmenvuotiaana paljastui takin todellinen merkitys. Kun Jimmy aikoi heittää takin pois, hän huomasi sen olevan yllättävän raskas – ja löysi kolmekymmentä huolellisesti numeroitua kirjettä, kätkettyinä salaisiin taskuihin vuorin sisään.
...
Kirjeet kertoivat Jimmyn isästä, Robinista, äidin elämän rakkaudesta, joka oli kadonnut 34 vuotta aiemmin. Jimmy sai tietää, että Robin oli antanut äidilleen takin kirjaimellisesti selästään, kun hän lähti ulkomaille töihin, lupauksella palata takaisin. Pian lähdön jälkeen äiti huomasi olevansa raskaana Jimmyn kanssa. Vuosikymmenet hän eli kivuliaassa harhassa, että Robin oli jättänyt hänet – ja silti hän kantoi takkia joka talvi, pitäen sitä ainoana konkreettisena siteenä mieheen, jota hän edelleen rakasti. Hän aloitti rituaalin: kirjoittaa hänelle vuosittain kirjeitä – Jimmyn ensimmäisistä askelista hänen valmistumiseensa – ja sujauttaa ne takkiin, aivan kuin se olisi postilaatikko tuonpuoleiseen.
...
...
Kymmenennen kirjeen myötä tarina sai traagisen käänteen: äiti paljasti löytäneensä vanhan kuolinilmoituksen. Robin ei ollut jättänyt häntä; hän oli kuollut työonnettomuudessa kuusi kuukautta lähdön jälkeen. Hän ei koskaan valehdellut pojan olemassaolosta eikä rikkonut lupaustaan palata. Todellisuus siitä, että äiti oli vuosikymmeniä surenut miestä, joka ei koskaan vapaaehtoisesti lähtenyt, muutti Jimmyn vihan syväksi kunnioitukseksi. Takki ei ollut enää puutteen merkki, vaan horjumattoman uskollisuuden reliikki. Viimeinen kirje sisälsi äidin pyynnön: löytää Robinin elossa oleva sisko Jane ja todistaa, että Robinin perintö jatkuu pojan kautta, “joka rakentaa asioita, jotka kestävät”.
Jimmy tapasi tätinsä Janen, mutta kohtaaminen oli aluksi kylmä ja epäluuloinen. Surun vuosikymmenet olivat tehneet Janesta varovaisen, ja hän torjui Jimmyn ensin opportunistina. Kuitenkin Jimmyn päättäväisyys – hän seisoi jäisessä lumessa Janen verannalla, kietoutuneena juuri siihen takkiin, jonka hänen isänsä oli aikoinaan kantanut – pehmensi vastarinnan. Käännekohta tuli, kun Jane tunnisti kömpelön, käsin ommellun korjauksen kauluksesta, jonka Robin oli tehnyt itse kesällä ennen lähtöään. Tämä pieni, epätäydellinen yksityiskohta toimi lopullisena tunnistusmerkkinä, jota mikään valokuva tai kirje ei olisi voinut antaa.
Tarina päättyy siihen, että Jimmy löytää lopulta sen “lämmön”, jota hänen äitinsä oli etsinyt kolmekymmentä vuotta. Ripustaessaan takin Janen naulaan, hän palautti vaatekappaleen perheelle, jolle se kuului, ja löysi rauhan sen sisältämien muistojen kanssa. Jimmy ymmärsi, että äiti ei ollut kantanut takkia tarpeesta, vaan koska se oli viimeinen asia, joka kietoi hänet todellisesti Robinin rakkauteen. Takkuinen villa ja epäonnistuneet napit eivät olleet häpeän riekaleita; ne olivat todiste rakkaudesta, joka kesti kuoleman – silta isän ja pojan välillä, joista toinen ei koskaan tuntenut toista, ja toinen lopulta löysi isänsä
...