Mia, 48-vuotias, oli vuosien ajan elänyt syvän lapsettomuuden kivun ja jatkuvan kyselyn keskellä: „Oletteko naimisissa? Onko teillä lapsia?“ Uupuneiden hedelmällisyyshoitojen ja useiden epäonnistuneiden parisuhteiden jälkeen, joissa miehet lopulta hylkäsivät hänet kyvyttömyyden vuoksi kantaa lasta, Mia luovutti ja päätti rakentaa rauhallisen yksinelämän liian suureen kotiin. Vaikka hän täytti talon kirjoilla ja kasveilla, hiljaisuus ja jatkuva kaipuu perheeseen, jota hänellä ei koskaan ollut, pysyivät. Ajatus adoptioista kuiskasi hänen mielessään vuosia, mutta hän pelkäsi toivoa uudelleen. Lopulta, harmaana tiistaiaamuna, yksinäisen aamiaisen jälkeen, Mia ajoi paikalliseen lastenkotiin, valmis valitsemaan itsensä ja riskeeraamaan sydämensä vielä kerran.

Lastenkodissa Mian katse kohtasi pienen tytön nimeltä Lila, joka istui yksin ikkunan vieressä, käpertyneenä niin kuin yrittäen kadota. Heidän katseensa kohtasivat, ja Lilan valtavissa ruskeissa silmissä Mia näki syvää, ikiaikaista surua. Mia polvistui hänen viereensä ja sai tietää, että Lila oli ollut lastenkodissa vuoden ajan ja siirtynyt useisiin sijaisperheisiin. Sosiaalityöntekijä, rouva Patterson, paljasti sydäntä raastavan totuuden: Lilalla oli leukemia, joka oli palannut edellisenä keväänä. Hänen sairautensa oli „useimmille perheille liikaa kannettavaksi.“ Kun Lila hiljaa kysyi: „Luuleeko joku, että haluaisi minut? Vaikka tulisin taas sairaaksi?“, kysymys mursi Mian. Hän lupasi Lilalle: „Kulta, uskon, että joku haluaa sinut,“ ja aloitti pitkän adoptioprosessin.

Viikkojen haastattelujen ja paperityön jälkeen Lila virallisesti tuli Mian tyttäreksi. Ensimmäinen kuukausi kotona oli täynnä rakkautta, toistensa rytmien oppimista ja sairaalakäyntien hallintaa. Sitten eräänä keskiviikkoaamuna heidän uusi elämänsä keskeytyi dramaattisesti limusiinin ja tummaan pukuun pukeutuneiden miesten saapuessa. Asianajaja, herra Caldwell, kertoi Mialle, että Lilaa biologiset vanhemmat, Robert ja Emily, olivat kuolleet auto-onnettomuudessa, kun Lila oli vielä vauva, ja jättäneet jälkeensä huomattavan rahaston. Rahaston tarkat ohjeet määräsivät, että 4,7 miljoonan dollarin varat vapautetaan vain, jos Lila adoptoidaan jonkun toimesta, joka valitsee hänet pelkästään rakkaudesta – varmistaakseen, ettei häntä oteta vastaan rahan motivoimien vieraita. Asianajaja ojensi Mialle kirjeen Lilan vanhemmilta, jossa he kiittivät häntä, joka oli tullut heidän perheekseen, tyttärensä rakastamisesta.

Perintö ei tuonut ainoastaan taloudellista turvaa, vaan varmisti myös, että Lila sai parasta mahdollista lääketieteellistä hoitoa. He muuttivat Lilaa vanhempien jättämään kauniiseen kaksikerroksiseen kotiin – taloon, jossa oli ympäröivä kuisti ja villiintynyt puutarha, jonka Lila heti tunnisti sielunsa kodiksi. Kun Lila katseli kehystettyä valokuvaa biologisista vanhemmistaan pitäen häntä vauvana, hän tunsi yhteyden ja kysyi Mialta: „Luuletko, että he ovat iloisia, että löysin sinut?“ Erityishoitojen myötä Lilan terveys alkoi parantua huomattavasti. Lääkärit alkoivat käyttää sanoja kuten „remissio“, ja syksyyn mennessä diagnoosi oli vahvistettu.

Kolme vuotta myöhemmin 13-vuotias Lila on terve, elinvoimainen ja täynnä elämää, ja hänen puutarhaunelmansa kukoistavat täydellä teholla. Kehystetty kirje biologisilta vanhemmilta seinällä muistuttaa päivittäin rakkaudesta, joka ylittää kuoleman. Mia, joka oli kerran yksinäinen ja sydänsärkynyt lapsettomuudesta, löysi suurimman ilonsa rakkaudesta, joka valittiin eikä ollut biologinen. Lilan saapuminen – syntynyt epätoivosta ja tragediasta, mutta ohjattuna erityisimmällä rakkauden muodolla – täytti jokaisen tyhjän tilan Mian sydämessä. Mia ymmärsi lopulta, että äitiydessä ei ollut kyse biologiasta; kyse oli läsnäolosta ja rakkaudesta, joka ei koskaan luovu. Katsoessaan Lilan kukoistavan, Mia tiesi, että hänen tyttärensä syntyi kahdesti – kerran maailmaan ja kerran hänen sydämeensä – ja molemmilla kerroilla täydellisesti.