Gia ja Leila kasvoivat vanhemman sisarensa Noran kanssa vilkkaassa kodissa, joka oli täynnä lasten naurua ja tavallisia sisarusten välisiä kinasteluja. Nora, joka oli syntynyt vain seitsemän minuuttia ennen heitä, suhtautui vanhimman sisaren rooliinsa erittäin vakavasti ja toimi aina rauhantekijänä ja suojelijana riitojen syntyessä. Hän oli perheen valopilkku, joka toi kotiin lämpöä sitomalla heidän kengännauhansa, jakamalla makeisensa heidän kanssaan ja lohduttamalla heitä ukkosmyrskyjen lähestyessä.
...
...
Kaikki muuttui yhdessä hetkessä, kun Nora sairastui 11-vuotiaana ja menehtyi jättäen jälkeensä sietämättömän tyhjyyden, joka vei ilon koko perheeltä. Menetyksen tuskallisina jälkivuosina heidän äitinsä suri hiljaisuudessa, kun taas Gia ja Leila alkoivat etääntyä toisistaan ja vetäytyivät kumpikin omaan yksinäisyyteensä – Leilasta tuli kova ja sulkeutunut, kun taas Gia rakensi ympärilleen hiljaisia tunne-elämän suojamuureja.
...
Kymmenen vuoden ajan syntymäpäivät olivat vain kipeitä muistutuksia ruokapöydän yhdestä tyhjästä tuolista ja korostivat entisestään eloon jääneiden sisarten välille kasvanutta etäisyyttä. Heidän 21-vuotissyntymäpäivänään äiti kuitenkin ojensi heille kuluneen puisen laatikon, jonka Nora oli salaa valmistellut ennen kuolemaansa ja määrännyt avattavaksi juuri tuona päivänä. Laatikossa oli kolme erillistä, haalistuneilla nauhoilla sidottua pakettia, joiden sisältä löytyi henkilökohtaisia kirjeitä, lapsuuden muistoja ja valokuvia. Gialle osoittamassaan kirjeessä Nora rohkaisi tätä avaamaan jälleen sydämensä ja laulamaan, kun taas Leilalle kirjoittamassaan viestissä hän osoitti ymmärtävänsä tämän piilotetun tuskan ja sisäisen vahvuuden. Noran sanojen lukeminen mursi vuosien aikana rakennetut suojamuurit, sai molemmat sisaret kyyneliin ja pakotti heidät tunnustamaan, kuinka valtavasti he olivat kaivanneet toisiaan.
Viimeisessä yhteisessä paketissa oli valokuvia, paperinen kruunu ja vanha kasettinauhoitus, jonka heidän äitinsä laittoi soimaan pölyttyneillä stereoilla. Noran nuori, nauhalle tallentunut ääni täytti huoneen ja vapautti vähitellen sisaret raskaasta syyllisyydestä, jota he molemmat olivat salaa kantaneet lapsuudestaan lähtien. Nora paljasti kuulleensa heidän kummankin toivovan hänen sairautensa aikana, että he voisivat ottaa hänen paikkansa, ja muistutti heitä siitä, että heidän tehtävänsä oli elää oma elämänsä täysillä eikä kantaa hänen poissaolonsa taakkaa. Hän pyysi heitä olemaan koskaan antamatta hänen muistonsa erottaa heitä toisistaan ja toivoi heidän juhlivan jokaista tulevaa syntymäpäivää jakamalla hyviä uutisia sekä säästämällä hänen kunniakseen yhden palan kakkua. Noran viimeisten sanojen kuunteleminen toi koko perheen yhteen tiukkaan halaukseen ja muutti vuosikymmenen kestäneen surun uudeksi lupaukseksi siitä, että sisaret pitäisivät jatkossa toisistaan kiinni.
...