Kertoja, 31-vuotias Caleb, kasvoi isoisänsä Arthurin hoivissa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa kuolivat Calebin ollessa seitsemän. Arthur, vanhan ajan järeä ja periaatteellinen mies, tuli Calebin elämän keskukseksi. Hän opetti pojan elämänviisauteen puutarhassa ja kertoi suvun tarinoita heidän pienen talonsa kuistilla. Ne olivat Calebin “kultaiset vuodet”, täynnä turvaa ja rakkautta. Mutta tämä turvallisuus mureni, kun Caleb täytti 17. Hän alkoi hävetä heidän vaatimatonta elämäänsä, Arthurin vanhaa lava-autoa ja ränsistynyttä taloa, ja työnsi isoisäänsä vähitellen pois. Häpeä johti siihen, että hän pyysi Arthuria jättämään hänet koulusta korttelin päähän – ja lopulta, kun koitti aika lähteä opiskelemaan, hän teki tietoisesti päätöksen paeta omia juuriaan.
...
Poissa kotoa Caleb alkoi keskittyä pakkomielteisesti rakentamaan “onnistunutta aikuiselämää”, mikä hänen mielestään tarkoitti työn ja nykyajan odotusten asettamista yhä enemmän menneisyytensä edelle. Tämä uusi suunta vei hänet yhdentoista vuoden kierteeseen, jolloin hän torjui jokaisen Arthurin vuosittaisen kutsun tulla viettämään syntymäpäivää 6. kesäkuuta. Joka vuosi Arthur soitti tai lähetti viestin: yksinkertainen kutsu ja lupaus Calebin lempipataruoasta. Viestit kuulostivat vuosi vuodelta väsyneemmiltä, alistuneemmilta. Caleb vastasi hienostelluilla tekosyillä – kokeilla, työkiireillä, tyttöystävillä – ja tukahdutti jatkuvan syyllisyyden. Hän vakuutti itselleen, ettei yhden syntymäpäivän missaaminen ollut iso asia, koska hänellä oli “ura rakennettavana”.
...
...
Muutama kuukausi sitten tuttua kesäkuun kutsua ei kuulunut lainkaan. Calebin helpotus muuttui nopeasti paniikiksi. Hän pelkäsi, että Arthur oli sairastunut tai, mikä vielä pahempaa, luovuttanut hänen suhteen lopullisesti. Lopulta Caleb ei enää kestänyt hiljaisuutta. Heinäkuun lopussa hän ajoi kaksi tuntia takaisin kotikaupunkiinsa – soittamatta etukäteen. Kun hän kääntyi kotitien viimeisestä mutkasta, häntä kohtasi kauhistuttava näky: hänen lapsuudenkotinsa oli raunioina. Valkoinen ulkoverhous oli savusta mustunut, ikkunat särkyneet ja osa kattoa romahtanut. Tuho pysäytti hänet välittömästi. Tämä ei ollut painajainen, vaan kylmäävä todellisuus.
Paniikissa Caleb huusi isoisäänsä palaneiden jäänteiden lomassa, kunnes naapuri, rouva Harlow, ilmestyi paikalle ja vakuutti nopeasti, että Arthur oli elossa. Hän kertoi sähkötulesta, joka oli kolme kuukautta aiemmin melkein tappanut Arthurin ja vienyt tämän vakavien palovammojen kanssa sairaalaan. Totuus iski Calebiin murskaavana, kun rouva Harlow paljasti, että sairaala oli yrittänyt tavoittaa häntä useita kertoja – siihen samaan numeroon, jonka Arthur oli ilmoittanut hätäyhteyshenkilöksi. Caleb tajusi, että ne tuntemattomat puhelut, jotka hän oli toistuvasti jättänyt vastaajaan, olivat olleet ilmoituksia siitä, että hänen isoisänsä taisteli hengestään. Rouva Harlow antoi vielä viimeisen, musertavan tiedon: Arthur ei ollut lakannut kysymästä, tulisiko hänen pojanpoikansa käymään.
Ennen kuin he lähtivät sairaalaan, rouva Harlow näytti Calebille sen, että Arthur oli kaaoksen keskellä pyytänyt palomiehiä pelastamaan pienen muistoesineitä täynnä olevan laatikkonsa. Sen sisällä – vanhojen perhekuvien vieressä – Caleb löysi jokaisen geneerisen syntymäpäiväkortin, jonka hän oli koskaan lähettänyt. Se oli kiistaton todiste Arthurin ehdottomasta rakkaudesta.
Sairaalassa Caleb murtui nähdessään isoisänsä heikkona mutta onnesta loistaen. Hän pyysi anteeksi vuosien välinpitämättömyyttä, mutta Arthur tarjosi vain lempeän anteeksiannon: “Sinä olet nyt tässä. Se on kaikki, millä on väliä.” Caleb jäi viikoksi hänen viereensä ja kuunteli suvun tarinoita, joita Arthur oli kirjannut päiväkirjaansa – tarinoita, jotka Caleb oli ollut vähällä kadottaa ikuisesti. Nyt Arthur toipuu lähellä, ja Caleb vierailee hänen luonaan joka viikonloppu, rakentaen heidän perheensä tarinaa uudelleen. Hän ymmärtää nyt, etteivät ne ihmiset, jotka rakastavat meitä, odota ikuisesti – ja että hänellä oli valtava onni oppia tämä ennen kuin oli liian myöhäistä.
...