Kertoja, 31-vuotias Caleb, kasvoi isoisänsä Arthurin hoivissa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa kuolivat Calebin ollessa vasta seitsemän. Arthur, jäyhä ja vanhan koulukunnan mies, nousi Calebin maailman keskipisteeksi. Puutarhatöiden lomassa hän opetti pojalle elämänviisauksia ja kertoili suvun tarinoita heidän pienen talonsa kuistilla. Ne olivat Calebin “kultaisia vuosia”, täynnä turvaa ja rakkautta.

Mutta tämä turva alkoi murentua, kun Caleb täytti 17. Hän alkoi hävetä heidän vaatimatonta elämäänsä – Arthurin ruostunutta lava-autoa ja vanhanaikaista taloa – ja työnsi isoisäänsä hiljalleen loitommas. Häpeä sai hänet pyytämään Arthuria jättämään hänet koulun kulman taakse, ja lopulta hän teki tietoisesti päätöksen karata juuriltaan muuttaessaan opiskelemaan kauas.

Poissa ollessaan Caleb keskittyi pakonomaisesti rakentamaan “menestyvän aikuisen elämää”. Työ ja nykyajan odotukset menivät yhä enemmän kaiken muun edelle, myös menneisyyden. Tämä johti siihen, että hän hylkäsi yksitoista vuotta peräkkäin Arthurin syntymäpäiväkutsut 6. kesäkuuta. Joka vuosi Arthur soitti tai lähetti viestin: yksinkertainen kutsu ja lupaus Calebin lempipataruoasta. Vuosien kuluessa viestit muuttuivat väsyneemmiksi, alistuneemmiksi. Caleb vastasi keksityillä tekosyillä – kokeita, työkiireitä, tyttöystäviä – ja tukahdutti syyllisyydenmurusensa uskottelemalla itselleen, ettei yhden syntymäpäivän missaaminen ollut suuri asia. Hänellä oli muka tärkeämpää tekemistä: ura.

Muutama kuukausi sitten tuo tavallinen kutsu ei koskaan tullutkaan. Helpotus vaihtui pian paniikiksi. Caleb pelkäsi, että Arthur oli sairastunut – tai vielä pahempaa, luopunut hänestä lopullisesti. Hän ei enää kestänyt hiljaisuutta ja ajoi heinäkuun lopussa kahden tunnin matkan takaisin kotikaupunkiinsa, soittamatta etukäteen. Viimeisen mutkan jälkeen hän näki kauhistuttavan näyn: hänen lapsuuden kotinsa oli raunioina. Valkoinen ulkoverhous oli savun mustaama, ikkunat rikki ja osa katosta romahtanut. Caleb pysäytti auton, sydän kurkussa – tämä ei ollut painajainen, vaan todellisuus.

Paniikissa hän huusi isoisäänsä hiiltyneiden jäänteiden keskellä, kunnes Arthurin naapuri, rouva Harlow, ilmestyi ja vakuutti nopeasti, että Arthur oli elossa. Hän kertoi, että sähkövika oli aiheuttanut tulipalon kolme kuukautta aiemmin ja Arthur oli pelastunut täpärästi, mutta saanut pahoja palovammoja ja joutunut sairaalaan. Sitten tuli musertavin totuus: sairaala oli yrittänyt tavoittaa Calebia monta kertaa sillä numerolla, jonka Arthur oli ilmoittanut hätänumerokseen. Ne vieraat puhelinnumerot, jotka Caleb oli toistuvasti sivuuttanut ja antanut mennä vastaajaan, olivat olleet puheluita, jotka kertoivat, että hänen isoisänsä taisteli hengestään. Rouva Harlow lisäsi vielä yhden iskun: Arthur ei kuulemma koskaan lakannut kyselemästä, tulisiko hänen pojanpoikansa käymään.

Ennen kuin he lähtivät sairaalaan, rouva Harlow näytti Calebille, että Arthur oli palon keskellä pyytänyt palomiehiä pelastamaan pienen muistoesineitä täynnä olevan laatikkonsa. Sen sisällä, vanhojen valokuvien joukossa, Caleb löysi jokaisen geneerisen syntymäpäiväkortin, jonka oli vuosien varrella lähettänyt – selvä merkki Arthurin ehdottomasta rakkaudesta. Sairaalassa Caleb näki isoisänsä heikkona mutta onnesta loistavana, ja murtui. Hän pyysi anteeksi laiminlyöntiään. Arthur vain hymyili ja sanoi: “Sinä olet nyt tässä. Se on ainoa, millä on väliä.”

Caleb vietti viikon hänen rinnallaan ja kuunteli arvokkaita suvun tarinoita, joita Arthur oli kirjannut päiväkirjaansa – tarinoita, jotka olisivat muuten voineet kadota ikuisesti. Nyt Arthur toipuu läheisessä hoitokodissa, ja Caleb käy hänen luonaan joka viikonloppu. Yhdessä he rakentavat uudelleen perheensä tarinaa. Caleb ymmärtää nyt, etteivät ne, jotka meitä rakastavat, voi odottaa loputtomiin – ja että hän oli valtavan onnekas tajutessaan isoisänsä arvon ennen kuin oli liian myöhäistä.